Johanna, Samuel ja Nico

Johanna, Samuel ja Nico
Johanna, Samuel ja Nico

Ratatie blogissa taltioidaan elämän pieniä ohikiitäviä hetkiä, asustellaan maalla noin tunnin matkan päässä Helsingistä vanhassa pankkitalossa, jossa puuhaa ja remonttia riittää! Välillä ihastellaan sisustusasioita, välillä valokuvausta ja milloin mitäkin. Tervetuloa mukaan!

perjantai 5. elokuuta 2016

Mitä noiden ikkunoiden takana tapahtuu?

Mietin usein kävellessäni millaista elämä taloissa on ikkunoiden takana, minkälaista elämää siellä eletään, onko siellä elämää? Kuuluuko siellä naurua, syödäänkö siellä pöydän ääressä, tuoksuuko ruoka, onkohan niillä sauna lämpiämässä..? Raikaako puhe, soiko musiikki, leikkiikö lapset, vaihtaako aikuiset kuulumisia? Peitteleekö joku lastaan nukkumaan, kertoo iltasadun, antaa hyvänyön suukon?
Mitä ihmiset tekee noiden ikkunoiden takana? Millainen on talon asukkaiden tarina? Eroaisivatko tarinat paljon toisistaan riippuen tarinan kertojasta?

Vanhoissa taloissa sitä miettii mitä kaikkea siellä on eletty, mitä talon seinät kertoisivat, jos osaisivat puhua..? Meidän talo on aloitettu rakentamaan 1929 ja pankiksi se on valmistunut 1930. Alakerrassa on toiminut pankki ja apteekki ja yläkerrassa asunut kaksi perhettä. Sittemmin tämä on ollut seurakuntatalo, jossa ihmiset ovat viettäneet elämänsä tärkeitä päiviä, kuten ristiäisiä, päässet ripille, menneet naimisiin ja viettäneet läheisen hautajaisia. Koko elämän kaari siis.

Kun oikein tarkasti katsoo niin alemmasta kuvasta näkyy vanhan pankkiholvin ovi. Tämä talo on nähnyt siis kaikenlaista. Edelliset asukkaat 24 vuotta sitten muuttivat tämän asuintaloksi ja nyt meidän on ilo aloittaa meidän tarina näiden seinien sisällä, noiden ikkunoiden takana.


Ikkunat olivatkin ensimmäiset, joihin ihastuin ja jotka houkuttivat taloa katsomaan. Ensin tietenkin piti puhua mies mukaan, joka ei osoittautunut vaikeaksi tehtäväksi. Ottaen kuitenkin huomioon, että asuimme ihan tyytyväisinä Espoossa, emmekä olleet suunnitelleet muuttoa, saati edes katsoneet uusia asuntoja. Kunnes tämä tuli eräänä päivänä eteen oikotien mainoksena.

Karttahaku kertoi paikaksi Ähtärin?! Se ei houkuttanut ja unohdinkin jo koko asian. Kunnes illalla kysyin mieheltäni, missä Riihimäki sijaitsee(joo, en siis tiennyt sitä). Selvisi, että tämä on tunnin matkan päästä Helsingistä:)

Odotin tuolloin Samuelia, Nico oli jo jonkin aikaa haaveillut omasta verstaasta ja työtiloista. Maallemuutto rauhallisimpiin ympyröihin houkutti. Ja isommat tilat puuhastelulle ja oma piha. Ja tietty talovanhus, joka heti tuntui omalle. Varmaan myös osittain siksi, että olen ollut paljon töissä tämänikäisissä rakennuksissa elämäni aikana. Tunnelma, ikkunat, puutarha, vanha ruutulattia, korkeat huoneet, kauniit yksityiskohdat ja kuitenkin se sympaattisuus, joka talosta huokuu. Myöskään kaikki ei todellakaan oo tiptop, vaan näkee, et ikää jo on, on kerroksia, rosoisuutta ja kauneutta.

Alkuun mietitytti junaradan läheisyys ja kolkko tehdas vastapäätä. Autiotalo vieressä tuntui heti sympaattiselta. Nykyään juna tuo enemmänkin tunnetta, että on elämää. Juna tuo ja vie niin ihmisiä kuin tavaroitakin. Tehtaalla on aina joku töissäja se tuo myös kivasti valoa iltaisin ja öisin.

Elämä kaikkineen on muuttunut ihan täysin verrattuna elämään jota vietimme Espoossa, mutta siitä toisella kertaa enemmän.

"You are always one decision away from a totally different life"

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti