Johanna, Samuel ja Nico

Johanna, Samuel ja Nico
Johanna, Samuel ja Nico

Ratatie blogissa taltioidaan elämän pieniä ohikiitäviä hetkiä, asustellaan maalla noin tunnin matkan päässä Helsingistä vanhassa pankkitalossa, jossa puuhaa ja remonttia riittää! Välillä ihastellaan sisustusasioita, välillä valokuvausta ja milloin mitäkin. Tervetuloa mukaan!

maanantai 21. marraskuuta 2016

Valoa ja varjoja ja vähän satua

Ennen luin säännöllisesti vain muutamaa blogia. Viime aikoina olen tutustunut useisiin inspiroiviin blogeihin, sekä suomalaisiin että ulkomaalaisiin. Olen huomannut jotain itsestäni näiden kautta ja ehkä hahmottanut myös selkeämmin omaa visiota blogin suhteen.

Mitä sitten olen huomannut? En pidemmän päälle jaksa seurata blogeja, joissa elämä kuvautuu täydellisenä piparkakun tuoksuisena kynttilänvalossa lapsosten kanssa joululauluja lauleskelemassa maailmana. Toisaalta en myöskään jaksa lukea blogeissa valitusta, jatkuvaa ankeilua tai synkistelyä.

No minkälaisia blogeja sitten? Joko sellaisia blogeja, joissa tuodaan elämän molemmat puolet esille painopisteen säilyessä valoisana tai blogeja, jotka herättävät ajatuksia tai sitten täysin satumaisen utopistisia, joista jo ensivilaisulla näkee kyseessä olevan fantasiamaailman.


Rakastan kuvia, joissa on hieman utuinen ja utopistinen, satumainen maailma: lintuja, sylinterihattuja, sulkia, enkelin siipiä, hevosia, balettia, kasvoja, metsää, tunnelmia, sumua, vanhoja esineitä ja huonekaluja, kauniita peilejä, metsään katettuja pöytiä ja hattuja.

Parhaita on kuvat, joissa yhdistyy kauneus ja rosoisuus niin, että ei enää itsekään tiedä kumpi on kumpaa. Vähän niinkuin elämässäkin just parhaimmillaan ja pahimmillaan.

Se hetki kun viha, jonka pohjalla on usein pelko, sulaa ja muuttuu myötätunnoksi. Se kun oot hetkeä aiemmin ollut raivonpartaalla ja yhtäkkiä et voikaan kun nauraa. Se kun välillä maailman eniten kaipaat omaa aikaa, mutta parasta onkin se hetki, kun saat oman pikkuisen hoidosta takaisin syliin. Se hetki, kun toinen ärsyttää maailman eniten ja huomaatkin, et se on sinä itse kun ärsytät. Tuntuu niin inhottavalle, että tekis mieli kynsin ja hampain pitää kiinni siitä et se on sen toisen vika. Se on niin ärsyttävä, et on aiheuttanut mulle tämän hankalan olon. Jos tämän jälkeen onnistuu tuntemaan myötätuntoa toista ja vielä itseä kohtaan, ärsytys sulaa ja tilalle tulee lämpö. Aina ei voi, eikä tarvitsekaan. Silti sekin menee ohi. Niin kuin tämäkin hetki. Kiitos, että vietit sen kanssani <3

Lämpöistä, rosoista ja kaunista maanantai-iltaa! Huomenna, eli kohta on jo tiistai:)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti